Kimolan luontopolku ja Huhkainvuori

Suomen luonnon päivänä, 28.8., oli hyvä syy lähteä metsään - kuten kaikkina muinakin vapaapäivinä. Valitsin edellisenä iltana kohteeksi Kimolan luontopolun ja suunnittelin sen ympärille hieman pidemmän jotoksen, jotta olisi mitenkään kannattavaa autoilla 45 kilometrin päähän. Sääennusteen mukaan aurinko koittaisi kurotella pilviverhon takaa aamukymmenestä lähtien, joten starttasin kotoa hieman yhdeksän jälkeen.

Olinkin ensimmäisenä paikalla Kimolan kanavan parkkipaikalla. Aiemmin kesällä siellä käydessäni, paikka kuhisi autoja ja kanavan sulutus keräsi suuren yleisön. Ystävällinen herra, joka ilmeisesti piti vaunukahviota kanavan rannalla, kyseli heti olenko lähdössä luontopolulle. Myönteisen vastauksen saatuaan, hän katsasti kenkäni ja totesi, että "Hyvä, että sinulla on kunnon maastokengät! Majavat ovat tehneet alueella patoja ja paikoin on märkää." Kiitin tiedosta ja lähdin matkaan luottaen saumattomasti hyvin palvelleiden vaelluskenkieni vedenpitävyyteen.

Ensimmäisen parinsadan metrin jälkeen luontopolku erkaantui kanavan varresta ja metsän laidassa olikin varoituskyltti: Majavan padoista johtuen alueella on märkää. Selvä! Kyllä nyt oli tarpeeksi varoiteltu tästä talttahampaan tekosista, mutta tuskinpa tuo minun matkaani mullistaisi. Kuinka väärässä taas olinkaan!

Polku otti luulot pois lempeydestään heti kättelyssä. Nousu Vitikaisenvuorelle oli lyhyt, mutta jyrkkä! Olin ajatellut, että patikoidessa pääsen harjoittelemaan juuri alkaneissa metsätalousinsinöörin opinnoissani saamiani oppeja metsän kehitysvaiheista. Pääsihän sitä, vaan pääni pyöri kuin pajatso tutkiessani metsää ja zuumaillessani samalla sieniä metsän pohjasta. Tähän piti vielä sovittaa askeleet kapealla polulla jyrkkään rinteeseen. Ajattelin  jo haukanneeni liian ison palan yhdelle patikalle. Vauhdin hidastaminen auttoi käsittelemään informaatiotulvan, jonka luonto tuotti sitä ihmettelevälle.

Isokarpalo yllätti sadollaan

Kaunis herkkutattiyksilö

Minulla ei ollut suuria odotuksia kuivan kesän jäljiltä sienien suhteen, mutta herkkutattisato yllätti positiivisesti. Näitä paksujalkoja löytyi tuon tuostakin lisäämään repun painoa. Karpalohavainnotkin antoivat lupauksia suuresta sadosta.

Ensimmäisen vuoren jälkeen polku laskeutui alas yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. Pieniä kosteikoita tuli vastaan ja ehdin jo ajatella niiden olevan majavien aikaansaannoksia. Mutta sitten lättähäntien käytännön pila iski vastaan todenteolla. Merkitty polku olisi jatkunut kahden lammen välissä olevan kannaksen yli, mutta johonkin tälle välille oli talttahammas rakentanut patonsa. Polulla ollut silta kellui surullisen upoksissa keskellä jokea. Molemmilla rannoilla oli vettä vähintään puoleen sääreen, todennäköisimmin puoleen reiteen. En lähtenyt mittaamaan. Tässä kohtaa ei auttanut kuin ottaa kartalta suuntimia ylävirran puolella olevan lammen ympäri raivaten tien halki kohtuu tiuhan rantapöpelikön ja jyrkästi nousevan rinteen välissä kohti kuivempia mantuja. Majava voitti siis 6-0!

Metsä yllätti pystysuorilla jyrkänteillään, joiden kätköistä luolanmetsästäjä löysi kuin löysikin edes pienen luolan. Polkuosuus päättyi kirkasvetisen Valkialammin kallioisia rantoja kierrellen. Loppunousun päällä oli nuotiopaikka upeilla näköaloilla varustettuna. Varsinaisen luontopolun loppureitti olisi kulkenut soratietä takaisin kantatielle ja kanavalle. Olin jo etukäteen päättänyt kulkea pidemmän matkaa Kimolan metsissä, joten otin suunnan kohti Huhkainvuorta. 

Kuljin osin soratietä, osin umpimetsää kohti seuraavaa näköalapaikkaani. Jouduin poikkeamaan suunniteltua enemmän metsän puolelle, sillä tie kulki suoraan yksityisten pihojen halki. Lopun matkaa lähestyin vuorta pellon reunasta, josta pääsin luonnonsuojelualueelle. Liekö ollut vastaan tullut lehtometsä, jonka vuoksi alue on suojelustatuksensa saanut. 

Huhkainvuorelta avautuu komeat maisemat kanavalle ja ympäröivään peltomaisemaan. Vastapäätä näkyy myös upeita kalliota, koska vuori on alun perin syntynyt muinaisena ruhjelaaksona. Kallion päällä oli selkeästi valkoisin poikkiviivoin maalattuja puita viitoittamassa näköalareittiä. Visit Kouvolan mukaan vuorelle johtaa merkattu polku alhaalta. Lähdin siis seuraamaan merkkejä päästäkseni alas. Heti laskeuduttuani lähes vuorikiipeilytaitoja vaativan jyrkänteen alapuolelle valkoiset viivat katosivat. En edes hyvällä mielikuvituksella löytänyt seuraavaa merkkiä tiheässä aluskasvillisuudessa. Olisiko aika ajanut tämän reitin piiloon? Niinpä seurasin tiukasti pystysuoran kallion reunaa päästäkseni kanavan rantaan. Tiukasti siitä syystä, että suoranaisesti kompastuin kallion viertä seurailevaan ikivanhaan piikkilankaan. Katsoin parhaimmaksi vältellä sen ylittämistä.

Loppuosuuden halusin kulkea Kimolan kanavan eteläpuolista hiekkatietä vilkkaasti liikennöityä kantatietä vältelläkseni. Sitä pitkin olisi ollut tikkusuora reitti takaisin sulutuskohdan parkkipaikalle. Mutta, mutta! Karttaan on merkattu kaksi lähdettä Svartsholmanmäen etelä- ja itäpuolelle. Ensin ajattelin kulkevani reilusti niiden ohi polveni alkaessa ilmoitella riittävästä matkakertymästä. Vähän kuin itseltäni salaa kurvasin kuitenkin peltotieltä metsään kohdasta, jossa joskus sata vuotta sitten on kulkenut polku. Polkua ei suurin surminkaan voinut hahmottaa maastossa ja haahuilinkin hieman liikaa itään sitä paikallistaessani. Sitten oli vaan otettava kännykkä käteen ja väännettävä itsensä muka reitille. Parin sadan metrin päässä pitäisi olla selkeä ura lähteelle. Katin kontit! Ura oli ainakin kymmen vuotta vanha metsäautotien pohja, joka oli kasvanut umpeen. Seurasin sitä sinnikkäästi pieneen ylämäkeen. Ajattelin, että paikalla ei voi varsinkaan kuivan kesän jäljiltä olla mitään lähteeseen viittaavaakaan. Mutta niin vain nuoren kuusimetsän keskellä oli kosteikko, jonka pohjaa tarkkaan katsoessa näki veden pulppuavan pintaan kristallinkirkkaana. "Hajuton, mauton, väritön." Niin minulle on opetettu juomakelpoisesta vedestä. Niinpä siemailin tyytyväisenä hyvin kylmää vettä taittokuksastani.

Päätin oikaista viimeisen metsäpätkän suoraan sulutukselle menevälle tielle. Vastaan tulikin kerrassaan houkutteleva sammalmatto. Heitin repun pään alle ja pötkähdin pehmeällä alustalle tuijottelemaan taivasta. En ehtinyt edes tarkentaa ensimmäisiin pilviin, kun hirvikärpäsarmeija hyökkäsi kimppuuni. Toki niitä oli kulkiessa jo ehtinyt kopsahdella lakkiin ja niskaan, mutta tässä ne tekivät kunnon keskityksen. Siis ylös ja reipasta marssia retken päätepisteelle. 

Matkalle kertyi mittaa reilu 11 kilometriä. Sain taittaa sen kauniissa säässä. Kimolan kalliot ovat upeita kunhan on valmis kulkemaan välillä polkujen ulkopuolellakin.